Tämä tapa tuomitaan työelämässä laiskaksi – ja se on väärin, sanoo psykoterapeutti Emilia Kujala: ”Käsi pystyyn, jos ei ole kysytty tätä”

Onko työelämässä pakko kehittää itseään jatkuvasti ja edetä koko ajan uralla? Juuri tämä on kelpo keino uupua tässä vaativassa ja epävarmassa maailmassa, kirjoittaa psykoterapeutti Emilia Kujala Duunitorin kolumnissaan.

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä? Käsi pystyyn, keneltä ei ole kysytty tätä kysymystä työhaastattelussa tai kehityskeskustelussa! Kun kysyin samaisen kysymyksen hiljattain luennollani, ei käsiä juuri noussut. Se tuskin johtuu suomalaisesta pidättyväisyydestä, vaan pikemminkin ajattelutavasta, joka on pesiytynyt työkulttuuriimme. 

Elämässä, mukaan lukien uralla, on nykyään mentävä jatkuvasti eteenpäin. Kelpo ihminen pysyy työelämän kiihtyvän muutoksen mukana kurottamalla jatkuvasti korkeammalle – siis kehittämällä itseään.

Tähän ajatusmalliin voisi kiteyttää nykyajan hengen. Häntä, joka ei jaksa tai tahdo jatkuvasti hioa itsestään kirkkaampaa timanttia, pidetään laiskana, taantumuksellisena tai kunnianhimottomana, ainakin jos hyviä työvuosia on vielä jäljellä. 

Valitettavan usein jää kertomatta, että juuri tämä on kelpo keino uupua tässä vaativassa ja epävarmassa maailmassa. 

Itsensä kehittäminen palvelee tietenkin paitsi uraa, myös työnantajaaa. Itseään kehittävä ihminen on parhaimmillaan juuri sellainen hyvä tyyppi, joita työpaikkailmoitukset ja headhunterit nyt etsivät: ketterästi muuttuviin ympäristöihin ja olosuhteisiin sopeutuva, tehokas ja tuottava. Eikä haittaa jos taitaa palautumisen, tunne- ja vuorovaikutustaidot, ja on kaikin puolin resilientti tehopakkaus. 

Skarppi itsensä kehittäjä kurottaa täyteen potentiaaliinsa tietenkin myös vapaa-ajallaan. Hän panostaa palautumiseensa ja ympäröi itsensä inspiroivilla ihmisillä sekä kehittävillä harrastuksilla. Tämän kaiken väitetään johtavan menestykseen elämässä. Valitettavan usein jää kertomatta, että juuri tämä on kelpo keino uupua tässä vaativassa ja epävarmassa maailmassa. 

Noin vuosi sitten Työterveyslaitoksen tutkimusryhmä julkaisi kiinnostavan laadullisen tutkimuksen, joka raottaa verhoa työperäisen mielenterveyden oireilun taustoihin. Toisin sanoen se pyrkii selvittämään, miksi joka neljäs suomalainen työikäinen on työssään uupunut tai riskissä uupua. 

Tutkimuksen tehneen Kristiina Lehmuskosken mukaan korkeasti koulutetut tietotyöläiset ja matalammin koulutetut, suorittavaa työtä tekevät saattavat uupua työssään eri syistä. Siinä missä matalapalkkaisilla naisvaltaisilla aloilla työuupumuksen taustalla on usein resurssipula ja yhteiskunnallisten muutosten heijastuminen alalle, korkeasti koulutetut näyttävät uupuvan nimenomaan kehittäessään itseään eri elämänalueilla.

Minä Oy:n markkina-arvoa mitataan jatkuvasti niin työnhaussa kuin tinderin loputtomien vaihtoehtojen äärellä.  

Pahimmillaan pakottava tarve olla kaiken aikaa parempi versio itsestään johtaa elämän ylikuumenemiseen. Pohjaan juuttuneesta kaasupolkimesta seuraa helposti vaikeus pysähtyä silloinkin, kun huomaa olevansa ylivireystilassa. Ahdistaa, sydän hakkaa, rauhoittuminen on vaikeaa ja päivä täyttyy sisäisten ja ulkoisten tulipalojen sammuttelusta. 

Kukaan ei tietenkään synny päässään valmiina ajatus siitä, että kilpeään pitää jatkuvasti kiillottaa ja kurottaa elämässään korkeammalle. Ajatusmalli opitaan yhteiskunnassa, jossa omasta minästä on tullut ikään kuin tuote. Minusta tuntuu siltä, että nykyään jokaisen on löydettävä oma erityislaatuisuutensa, piilevä supervoimansa ja tietenkin oma juttunsa työelämässä. Samalla Minä Oy:n markkina-arvoa mitataan jatkuvasti niin työnhaussa kuin tinderin loputtomien vaihtoehtojen äärellä.  

Työterveyslaitoksen tutkija Lehmuskosken mukaan ilmiön taustalla vaikuttaa myös muuttunut suhde työhön itseensä: yhä useammalle työ ei ole vain väline elannon hankkimiseksi vain arvo itsessään ja merkittävä osa identiteettiä. Siksi monet pohtivat, ovatko he väärässä paikassa ja paranisiko työ ja työhyvinvointi vaihtamalla. 

Kerran asiakas ilmoitti epäilevänsä olleensa jo uransa huipulla ja sanoi sen olevan ”ihan fine”. Olin vastauksesta hiljaa mielessäni tyrmistynyt.

Tiedän omasta kokemuksesta, että joskus vaihtamalla todellakin paranee. Urani paras päätös on kiistatta ollut väitöskirjan ja akateemisen tulevaisuuden hylkääminen ja psykoterapeutiksi kouluttautuminen.

Samaan aikaan olen seurannut vierestä monien asiakkaideni ja ystävieni polkua, jossa on toisinaan vaihdettu yhdestä kauhuelokuvasta toiseen tai on vain todettu, että jatkuvat ympäristönvaihdokset ovat kovin kuormittavia. Nykyinen työelämä on muutenkin täynnä muutosvirtauksia. 

Kun työskentelin kymmenisen vuotta sitten uravalmentajana, kysyin usein asiakkailtani tuon alussa esittämäni kysymyksen, missä he ovat viiden vuoden päästä. Kerran asiakas ilmoitti epäilevänsä olleensa jo uransa huipulla ja sanoi sen olevan ”ihan fine”. Hän ajatteli painaa sen verran duunia, että voi tehdä vapaa-ajallaan jotain, mille hänen sydämensä todella sykkii.

Olin vastauksesta hiljaa mielessäni tyrmistynyt – olimmehan uravalmennuksessa. Nyt on pakko myöntää, että olen kääntänyt kelkkani. Ajattelen, että elämässä, työelämä mukaan lukien, ei tarvitse mennä jatkuvasti eteenpäin. Jokaisen polku olkoon sellainen kuin on. 

Lue myös:

Psykoterapeutti Emilia Kujala kritisoi yleistä tapaa suomalaisilla työpaikoilla – pokerinaama kitkee empatian: ”Johtaa ongelmiin”

Näin teet itsestäsi korvaamattoman työelämässä – Alf Rehniltä tyhjentävä neuvo

Säästä intohimo parisuhteisiin, kehottaa Anna Perho – tästä syystä työn ei kannatakaan olla intohimo