Kun lopputili on parasta ikinä – Laura Friman teki pöyristyttävän havainnon: ”Miksi tahdomme kaikki lopettaa työnteon?”

Useimmat meistä himoitsevat, kadehtivat ja toisaalta häpeävät sitä. Laura Friman pohtii, miksi laiskottelu on nykyelämän kielletty hedelmä ja niin moni haaveilee irtiotosta. Olisiko vallankumouksen paikka?

Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran 4.2.2022. Julkaisemme uudelleen suosituimpia juttujamme.

Miltä kuulostaisi puoli vuotta aikaa pelkälle olemiselle keskellä tehokkainta työikää? Anna, kun arvaan: ihanalta, mutta jotenkin kielletyltä. Eihän niin voi tehdä!

Tai sitten voi. Hiljattain lomalla sisälläni heräsi pieni anarkisti. Ensin selailin ikivanhoja suosikkielämäntaito-oppaitani, Tom Hodgkinsonin Joutilaisuuden ylistystä ja Vapauden ylistystä (sinun on pakko lukea kumpikin!). Takana oli stressaavat työsyksy. Oppaiden äärellä mumisin kaunaisena itsekseni, kuinka en enää suostuisi olemaan systeemin orja.

Luin myös Päivi Haanpään tosielämän kokeilusta kertovan Pysähdyskokeen. Siinä Haanpää antaa itselleen ihanimman mahdollisen 40-vuotislahjan: puolen vuoden tauon työelämästä. Ah!

Inspiroiduin, mutta tunsin muutakin. Kumpikin lorvimisguruista tiesi itsekin täsmälleen, millaisia tunteita heidän ajatuksensa herättivät lukijassa: pientä kiukkua, pöyristystä ja epäuskoa. Miten nuo kehtaavat? Päällimmäinen tunne oli silti tämä: kateus.

Lue myös: Päivi antoi itselleen lahjaksi viiden kuukauden loman – näin irtiotto onnistui: ”Pelkäsin, että minua luullaan laiskaksi”

Irtisanoutuminen – parasta ikinä

Samoja tunteita on ilmassa. Loman lopuksi kokoonnuin ystävieni kanssa viettämään mökkiviikonloppua, jonka aikana huusin lähinnä, mitä merkitystä millään oikeastaan on. Miksi tahdomme kaikki nelikymppisinä lopettaa työt?

Kaikki tuvassa ymmärsivät. Hullujen zenniaalien röyhkeät haaveet varhaisesta eläköitymisestäkään eivät enää kuulostaneet niin typeriltä.

Eräs parhaista ystävistäni huokaisi, että hänen juuri ottamansa lopputili on parasta, mitä hänelle on tapahtunut: ”Nyt mulla on kaikki, mitä olen aina halunnut – ei mitään!” Me muut uskalsimme vasta unelmoida ei-mistään.

Uhanalainen vuorotteluvapaa

Päivätyöelämässä pysähdyskoetta muistuttavaa neronleimausta kutsutaan vuorotteluvapaaksi. Prekariaatin, pätkätöiden ja pakkoyrittäjyyden kultakaudella vuorotteluvapaan kaltaiset luksusinstuutiot ovat kuitenkin monelle utopiaa.

Vuorotteluvapaa on kaukana siintävä kangastus myös monelle päivätyöpuurtajalle, sillä sen ehdot kiristyivät entisestään kuusi vuotta sitten. Vuorotteluvapaalle pääsi ennen kuudentoista, mutta nykyään vasta 20 työvuoden jälkeen. Nykytyöelämän myllyssä liian moni ehtii kuitenkin mennä rikki kahdessa vuosikymmenessä.

Samalla vuorotteluvapaan kesto lyheni 360 päivästä 180 päivään – mitta pätkäistiin siis radikaalisti puoliksi. Vuorotteluvapaata ei myöskään enää saa pitää useassa pätkässä, vaan vain yhteen putkeen.

Työnantajia edustava EK perusteli muutosta järjestelmän hintavuudella sekä sillä, että vuorotteluvapaa ei ole toiminut niin kuin alun perin toivottiin: työurat eivät ole pidentyneet.

Lue myös: Kaipaatko taukoa työelämästä? Näin vuorotteluvapaa toimii

Laiskiainen lorvii, jotta jaksaa taas suorittaa

Esimerkki vuorotteluvapaasta tiivistää kaiken arvoistamme: vapaalla saa olla, kunhan sen tarkoitus on työkyvyn ylläpito ja mieluiten työtehon nostaminen. Lorvi hetki, laiskiainen, niin jaksat taas painaa.

En ihmettele sitä, että vuorotteluvapaa ei pidennä työuraa. Kun saa kokeilla elämää vapaana, miksi ihmeessä sitä ei haluaisi lisää?

Vuorotteluvapaa – tai pysähdyskoe – on ikkuna toiseen maailmaan, jossa pätevät eri lainalaisuudet. Se on kieltämättä uhkaavaa. Maisema voi näyttää liian kivalta.

Harva tahtoo kuitenkaan lopettaa työntekoa kokonaan. Sen sijaan asenne työhön voi muuttua: merkityksellinen elämä on muutakin. Ehkä ennen kaikkea muutakin. Vapaata aikaa kannattaa vaalia ja sille raivata tilaa.

Mikrotauko on vielä ok, mutta löysäily vaarantaa kaiken

Moni tietää, miten vaikkapa suihkussa käynti tai talsiminen konttorilta kotiin voi toimia miltei maagisena avaimena totaaliseen ajatuslukkoon. Kun irrottaa mielensä työmoodista ja keskittyy mekaanisiin, arkisiin toimiin, mielestä vapautuu uutta tilaa.

Jumittavat palaset yllättävät liukumalla sittenkin vaivatta paikalleen. Kädet shampoossa keksii uuden idean tai kauramaitohyllyllä ratkaisun mahdottoman oloiseen pulmaan. Ah!

Tunnustamme tällaisen mikrotauon hedelmällisyyden, mutta siihen se sitten jääkin. Vartioimme hysteerisesti sitä, ettei löysäily mene liian pitkälle.

Ikään kuin rentoutuminen voisi lähteä käsistä ja johtaa välittömään syöksykierteeseen. Sen ainoa lopputulos olisi täydellinen eristäytyminen yhteiskunnasta, työkyvyn lopullinen kadottaminen ja sosiaalisten kontaktien supistuminen pizzakuskiin.

Huonon omantunnon laiskottelua

En puhu teistä, vaan meistä: larppaan joutilaisuussoturia, mutta olen itsekin hermostunut, jos vietän joskus edes iltapäivän verran vapaata.

Juuri siksi olen helvetin kyllästynyt itseeni. Joudun perustelemaan ja oikeuttamaan itselleni pienenkin siivun lepoa. En koskaan muka ole tehnyt tarpeeksi, jotta saisin kerta kaikkiaan lorvia.

Laiskottelen kyllä useinkin, mutta en koskaan hyvällä omallatunnolla: keksin koko ajan, miksi en oikeastaan ansaitsisi tätä. Se vie löysäilystä kaiken ilon.

Mitä, jos ottaisimme kollektiivisesti työvuoden ykköstavoitteeksi lorvimisen kunnianpalautuksen?

Lue myös:

Ihmetyttääkö työkaverin laiskuus? Jonna Kaminen on ylpeästi laiska – ja tästä syystä se on hyvä juttu

Onko introvertti työpaikan vapaamatkustaja? Laura Frimanilta painava vastalause: ”Ujous ei tarkoita mielen köyhyyttä”

Laura Friman täräyttää suorat sanat alanvaihdosta haaveileville: ”Varmin tapa tappaa unelmat”

Laura Friman paljastaa, keitä kadehtii kipeiten, ja laukoo suorat sanat tunteesta: ”Kusipään kadehtiminen tuottaa raivoa ja myrkkyä rintakehään”