Tämä on pahin virhe työnhaussa, sanoo psykoterapeutti Emilia Kujala – ”Uhkaa tulla samanlainen pakkomielle kuin sen oikean löytämisestä”

Pahin virhe työnhaussa on etsiä juuri sitä oikeaa työtä. "Oikeanlaisen työn etsimisestä uhkaa tulla samanlainen pakkomielle kuin sen oikean kumppanin löytämisestä", kirjoittaa psykoterapeutti Emilia Kujala kolumnissaan.

Tehdään pieni ajatusleikki. Tapaat uuden ihmisen juhlissa ja esittäydytte. Mitä kerrot hänelle ensimmäisenä itsestäsi tai mitä kysyt tutustuaksesi häneen paremmin? Epäilen, ettet kerro ensimmäiseksi harrastavasi keramiikkakursseja tai voimaharjoittelua. Kerrot todennäköisesti hyvinkin pian, mitä teet työksesi – tai tiedustelet juttukumppanin ammattia. 

Suomalaiselle keskiluokalle, johon myös minä kuulun, on ominaista määritellä itsensä ja toiset työn kautta. Työstä tai ammatista on tullut merkittävä osa ihmisen identiteettiä ja samalla projektia, jossa rakennetaan merkityksellistä ja omannäköistä elämää. Työssä halutaan toteuttaa itseä ja rakentaa parempaa maailmaa. 

Näissä tavoitteissa ei ole tietenkään mitään vikaa. Kokemus työn merkityksellisyydestä tukee tutkitusti monin tavoin työhyvinvointia. Suomalaistutkijat Frank Martela ja Anne Pessi kuvaavat merkityksellistä työtä kolmen keskeisen seikan kautta:

• Työn on oltava itsessään arvokasta, ei vain toimeentulon väline.
• Työllä on oltava laajempi, hyvää tuottava päämäärä. 
• Työssä on oltava mahdollisuus toteuttaa itseään. 

Merkityksellinen työ ja unelmaduuni ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Unelmaduuni todennäköisesti koetaan merkitykselliseksi, mutta merkityksellinen työ voi olla muutakin kuin unelmaduunia. 

2020-luvun hyvän työntekijän kuuluu nimittäin käydä pohjalla ja tuon kokemuksen avittamana kaivaa esiin henkilökohtainen supervoimansa. 

Joskus minusta tuntuu siltä, että sukupolveni käsitys työstä on ladattu odotuksilla, joihin ei voi kuin pettyä. Työltä odotetaan lähestulkoon samoja asioita kuin once in a lifetime -romanssilta: vatsan pohjassa kutkuttavaa innostusta, intohimoa ja ennen kaikkea tunnetta siitä, että on oikeassa paikassa. Entä sitten jos kokeekin hukkaavansa potentiaaliaan ihan kelvossa, muttei kuitenkaan juuri siinä oikeassa työssä? 

Olen alkanut epäillä, että oikeanlaisen, omannäköisen työn löytämisestä uhkaa tulla sukupolvelleni samanlainen pakkomielle kuin sen oikean kumppanin löytämisestä. Pakkomiellettä ei varsinaisesti helpota se, että omaa juttuaan ja paikkaansa etsiville ihmisille kaupitellaan mitä mielikuvituksellisempia palveluita ja tuotteita unelmaduunin löytämiseksi ja ammatillisen potentiaalin kirkastamiseksi. Toistamalla ihmisille väsyneitä kliseitä siitä, mitä unelmaduunin tulisi olla, luodaan ikuista etsintää ja ehtymätöntä kriteerilistaa. 

Käsitys siitä oikeasta työstä saattaa hyvinkin olla samanlainen kulahtanut sosiaalinen rakennelma kuin käsitys siitä oikeasta (ja yleensä yhdestä) kumppanista. Rakennelmaa luovat ja ylläpitävät esimerkiksi tarinat ihmisistä, jotka hyppäsivät oravanpyörästä ja sen seurauksena löysivät todellisen itsensä ja unelmansa.

Myös viime aikoina paljon puhuttanut uupumus tuntuu toisinaan olevan etappi matkalla juuri oikean työn löytämiseen. 2020-luvun hyvän työntekijän kuuluu nimittäin käydä pohjalla ja tuon kokemuksen avittamana kaivaa esiin henkilökohtainen supervoimansa. 

Aika usein elämässä käy myös niin, että joku toinen ihminen tai silkka sattuma valitsee puolestamme. Kaikki ei ole uralla tai elämässä ylipäätään itsestä kiinni. 

Työnhakuun ja parisuhteeseen pätee toinenkin, kenties yhtä kulunut analogia, mutta hyödynnän sen silti ilomielin. Toisinaan vaihtamalla paranee, mutta ei aina. Inspiroivissa uratarinoissa jätetään valitettavan usein jotain tärkeää kertomatta: Vaihtaminen ja uuteen orientoituminen ei pelkästään tuo, vaan myös kuluttaa energiaa – varsinkin, jos aloittaa jokaisen vuoden uusi työ, uusi minä -projektilla.

En silti väitä, ettei valintojaan koskaan kannattaisi tarkastella uudelleen. Psykoterapeutin työssä kohtaan jatkuvasti ihmisiä, jotka pohtivat, ovatko he tehneet elämässään vääriä valintoja. Minä en oikeastaan usko vääriin valintoihin, ainakin jos valinnat tekee tietoisena ja itselleen rehellisenä. Tässä hetkessä tehty valinta on oikea, mutta seuraavassa hetkessä jokin toinen valinta saattaa taas tuntua oikeammalta. Tämän asian ymmärtämistä kutsutaan joustavuudeksi. 

Joustavuus ja kyvyttömyys sitoutua ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Joustava ihminen sitoutuu valintojensa seurauksiin ja ymmärtää, että oikeita valintoja voi olla monia. Aika usein elämässä käy myös niin, että joku toinen ihminen tai silkka sattuma valitsee puolestamme. Kaikki ei ole uralla tai elämässä ylipäätään itsestä kiinni. 

Minusta tänäkin vuonna kannattaa rohkeasti pohtia uusia suuntia elämässä. Jos kuitenkin etsii pakonomaisesti juuri sitä oikeaa työtä, saattaa jäädä huomaamatta se hyvä, mitä jo nyt on. Työpahoinvointikeskustelun syövereissä on nimittäin tarpeen huomata myös hyvä ja pyrkiä vahvistamaan sitä – epäkohdilta silmiä sulkematta.

Lue myös:

Miksi työpaikkaan sitoudutaan kuin avioliittoon? Vaihtamalla paranee, uskoo Alf Rehn

Tämä tapa tuomitaan työelämässä laiskaksi – ja se on väärin, sanoo Emilia Kujala: ”Käsi pystyyn, jos ei ole kysytty tätä”

Psykoterapeutti Emilia Kujala kritisoi yleistä tapaa suomalaisilla työpaikoilla – pokerinaama kitkee empatian: ”Johtaa ongelmiin”

Kannattaisiko vaihtaa työpaikkaa? Työelämätutkija kehottaa vastaamaan yhteen ratkaisevaan kysymykseen