Kun Laura Friman avasi kaupallisten yhteistöidensä palkkioita, kommenttiketjussa räjähti. Friman selventää, miksi sosiaalisen median vaikuttajan työpanos maksaa – ja miksi välillä hävettää.
Jos olet miettinyt, minne ihmisen aivosolut suuntaavat eläköitymään ja kuolemaan: iltapäivälehtien kommenttiketjuihin. Jostain syytä luen niitä silti. (Oikeaoppinen uustermi taitaa olla vihalukeminen, mutta tahtoisin irtisanoutua niin ikävästä harrastuksesta.)
Kun elämänkoulun kommentaattorit pääsevät irti, jälki on arvattavaa – eli hirveää.
Iltapäivälehti lainaa Mikko Leppilammen epäkiinnostavaa somepäivitystä pääsiäisen vietosta kysymättä asiasta Leppilammelta:
"Aina tämän pitää tunkea kertomaan asioistaan lehtiin!"
Tieto tämän viikon Selviytyjät-putoajasta:
"Näitä en ole katsonut enkä katso."
Uutinen fiksusta ja onnellisesta pariskunnasta avoimessa suhteessa:
"Sairasta!!"
Kommenttien lukemisesta seuraa aina sama lopputulos: itkettää ja naurattaa.
Miten olisi smoothiepalkka?
Taannoin ei naurattanut. Sen sijaan olin poksahtaa raivosta. Kommenttiketjuissa pöyristeltiin minun sanomisiani. Olin avautunut Instagram-tililläni yrityksistä, jotka lähestyvät niin kutsuttuja sosiaalisen median vaikuttajia yhteistyöpyyntöineen ja tarjoavat työstä naurettavan alhaisia summia.
Siis millaisia? Pahimmillaan ei minkäänlaisia.
Mitä, jos lähettäisimme perheellesi testiin lasten smoothiepussin ja tekisit niistä kivan postauksen? Saat ilmaiseksi kokonaisen laatikollisen smoothieita! Smoothieiden arvo on 30–40 euroa, yritykselle vielä vähemmän. (Laskin tämän itse, sillä kukaan ei kehtaisi sanoa laatikon arvoa ääneen.) Törkeimpien toimijoiden rahalliset korvauksetkin pyörivät satasen paikkeilla.
Työskentelen yksityisyrittäjänä, ja perusveloitukseni yhdelle Instagram-kuvalle on ollut pitkään 500 euroa. Tämä oli kommenttiboksin elämänkoululaisten mielestä käsittämätöntä. Ettäs kehtaa! Viisisataa! Yhdestä kuvasta!
"Pitäis varmaan itekin alkaa ottaa kuvii :D"
Kunnon palkkio viestii kunnioituksesta
Mikä hassuinta, hintani on liian alhainen. Minun pitäisi nostaa sitä reippaasti.
Minulla on hinnastoni suhteen vissi politiikka: joko pyydän työstäni riittävästi rahaa tai en ollenkaan. Hyväntekeväisyysjärjestölle voin tehdä postauksen ilmaiseksi, mutta voiton maksimointiin tähtäävän liikeyrityksen on kunnioitettava työpanostani ja liiketoimintaani.
Kun mainostan nimelläni ja naamallani, kyse on siitä, miten korkealle arvotan itseni. Aika korkealle, koska elän itseni kanssa kellon ympäri. Firmasta voin ottaa lomaa tai loparit, itsestäni en.
Sitä paitsi viisisataa kaupallisen sisällön ideoimisesta, käsikirjoittamisesta ja kuvaamisesta sekä mainosalustasta on pilkkasumma.
Vaikuttaja myy enemmän kuin seuraajamääränsä
Hintani ei ole kummoinen, vaikka seuraajamääräni (16 000 ja risat) ei ole megajulkkistasoa. Tarjoan sen sijaan laatua: seuraajani ovat perusinstaajaa vanhempia kaupunkilaisnaisia, joiden lompakolle jokainen brändi haluaa. Myyn heidän lompakoitaan eteenpäin kertomalla heille lyömättömästä uutuusrasvasta (oijoi sitä laventelin tuoksua).
Minulla on vakaa pohja, jolle rakennan: ylempi korkeakoulututkinto, pitkä työura. Seuraajani ovat hakeutuneet luokseni, koska jaan elämääni avoimesti, rehellisesti ja aktiivisesti ympäri vuoden – ahdistuneena, eronneena, rakastuneena, loputtoman uupuneena. Se kuulostaa raskaalta ja on sitä. Myös tästä sinnikkyydestä laskutan, kun määrittelen smoothiepussikuvalle rahallisen arvon.
Ymmärrän, miksi osa toimittajakollegoistani kauhistelee kaupallisia yhteistöitä. Mutta itse en näe sivutoimeni poikkeavan juurikaan naistenlehtityöstä, lifestyle-journalismista tai markkinointiviestinnästä, joihin työkokemukseni pätevöittää.
Postaus irtoaa pikkurahalla
Seuraan alaa myös toisesta vinkkelistä. Siinä kontekstissa olen ekosaippuakampanjoineni pikkutekijä. Puolisoni kuvaa ja ohjaa mainoksia työkseen. Kun salakuuntelen hänen palaverejaan, ymmärrän, että elämme eri todellisuuksissa.
”Ei tota viidelläkympillä saa”, puoliso puuskahtaa kollegalleen päivitellessään pihin tuotannon budjettia ja vaatimuksia.
Kulttuurijournalistiminä miettii: ahaa, eli viidelläkymmenellä eurolla. No, se onkin aika vähän rahaa. Ei sillä tosiaan voi toteuttaa värikästä pallomerimaisemaa. Satasella ehkä?
Sitten tajuan, että puolisoni ei puhu viidenkymmenen euron setelistä vaan viidestäkymmenestä tuhannesta eurosta.
Instagram-postaus ja näyttävä tv-mainos eivät paini samassa sarjassa, mutta asetelma vinkkaa, millaisista summista markkinointibudjeteissa puhutaan.
Kapitalismin peruskaura hävettää
Ja kyllä – kaupallinen yhteistyö on suomeksi mainos. Minä, kuten moni muu somevaikuttaja, välttelen sanaa yhteistöissäni, jotta kuulostaisin vähemmän Antikristukselta.
En taida huijata ketään, edes itseäni. En nimittäin voi väittää, että olen sinut kaupallistetun minäni kanssa. Rakennan omin käsin koneistoa, joka tekee ihmisistä eläviä ja hengittäviä saippuoista somettavia brändejä ja mainosalustoja.
Se on ihan peruskauraa kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä, mutta välillä se hävettää hillittömästi.
Minusta häpeä on vain terve reaktio. Se pakottaa tarkastelemaan omaa toimintaa: pohdin jatkuvasti, millaisten yhteistöiden (no niin, taas vältellään sanaa mainos) takana voin seistä. ”Arvojeni mukaisten” on laimeaakin laimeampi vastaus, mutta, no, juuri sellaisten.
Yhtä usein kysyn itseltäni peilin edessä, olenko valmis leikkimään silloin tällöin Antikristusta, jotta perheelläni on varaa woltata perjantaisin ylihinnoiteltua artesaanipizzaa. Kyllä, kyllä olen.
Lue myös:
Kun Laura Friman kysyi ystäviensä palkoista, seurasi katastrofi – rahasta on silti puhuttava