Martan työnhaku tyssäsi kahteen asiaan, joista toinen on pyörätuoli – vetoaa työnantajiin: ”Antakaa mahdollisuus”

Usein työpaikka on esteellinen paitsi fyysisesti myös henkisesti. Martta Sivonen kertoo, millaista on opiskella, hakea töitä ja selviytyä työelämässä vaikean cp-vamman kanssa – ja miten hän onnistui lopulta nappaamaan työpaikan. Lue myös, mitä Sivonen toivoisi jokaisen ymmärtävän vammaisten ihmisten elämästä.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran 15.10.2021.

”Eikö sulla ole oikeasti yhtään työkokemusta?” 

Poskeni olivat tomaatinpunaiset, ja tunsin, kuinka häpeä nipisteli kasvojani. Olin saanut yllättäen soiton hakemastani työpaikasta, ja pian minulle selvisi, että kyseessä oli puhelinhaastattelu.

Tämän piti olla varma paikka, johon kuka vain pääsee. Mutta minun osaltani mahdollisuudet kariutuivat jo haastattelun ensimetreillä kahdesta syystä.

Parikymppisenä vailla työkokemusta

Ensimmäinen este työllistymiselleni oli, etten ollut 20-vuotiaana vielä kerryttänyt työkokemusta, edes kesätöissä. Olin tehnyt freelance-toimittajan keikkaa esimerkiksi nuortenmediaan, mutta sitä ei pidetty vahvana näyttönä työelämän sääntöjen tuntemisesta.

Kokemuksen puute hämmentää työnantajia. Miten yli 18-vuotiaana voi olla vailla työkokemusta? Eikö työelämä kiinnosta vai eikö osaamista ole?

Toinen syy oli, että syntymässä saadun vaikean CP-vamman vuoksi liikun pyörätuolilla ja tarvitsen henkilökohtaista avustajaa arkisissa asioissa, kuten pukeutumisessa ja siirtymisissä.

Pyörätuoli on monelle työnantajalle kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti kynnyskysymys. Usein tilat ovat esteellisiä, eli niihin ei pääse pyörätuolilla esimerkiksi portaiden tai ahtauden takia.

Arvot ja asenteet ovat avartuneet, mutta vammaisen ihmisen on yhä monin kerroin muita vaikeampaa päästä työelämään.

Lue myös: Näin nappaat työpaikan ilman työkokemusta – vinkit alanvaihtajalle tai vastavalmistuneelle

Asenteet estävät rohkean unelmien tavoittelun

En ollut edes kuullut yliopistosta ennen ala-asteen loppua, kun opettajani kertoi siitä. Tajusin oitis haluavani jatkaa opintojani yliopistossa enkä ikinä enää edes miettinyt muuta vaihtoehtoa.

Pidin perinteisestä pänttäämisestä ja esseiden kirjoittamisesta eli teoreettisesta opiskelusta. Siksi tieteenalan ylin opetus houkutteli: halusin oppia ja tietää kaiken.

Kun kasvoin ja pohdin vammaani ja rajoitteitani, tajusin, että yliopistokoulutus on minulle myös järkevä valinta. Asiantuntijatyö on harvoin fyysistä, ja mitä korkeammalle kouluttautuu, sitä varmemmin työllistyy.

Olin kuullut, että vaikeasti vammaisten on hankalaa työllistyä. Yksi pahimmista peloistani oli, etten ikinä löytäisi töitä.

Niinpä kriteerini haaveideni aloille olivat korkea työllisyys ja ammattiin valmistaminen. Siksi hautasin ajatuksen suomen kielen opinnoista, vaikka moni suositteli alaa minulle. En uskonut työllistyväni generalistikoulutuksella – ei oman asenteeni, vaan työnantajien asenteiden vuoksi.

Minua kiinnostivat konkreettiset teot ihmisten elämän ja yhteiskunnan parantamiseksi. Sosiaalialalle päädyin sattumalta: googlailin, millä aloilla tarvitaan työntekijöitä ja törmäsin sanaan sosiaalityö. Hain ja tulin valituksi ylioppilastodistuksella todistusvalinnassa.

Ala on ollut minulle sopiva. Sosiaalityö on mahdollisuuksien antamista ja hyvinvointiyhteiskunnan toiminnan mahdollistamista käytännön tasolla. 

Etäopinnot pelastivat liikuntavammaisen opiskelijan

Yliopisto-opinnot on järjestetty täysin etänä, mikä on ollut pelastus liikuntavammaiselle. Kerrankin ei ole tarvinnut stressata, sairastuuko avustaja tai saapuuko taksi ajoissa, etten myöhästy.

Opinnot eivät ole yhtä aikataulutettuja kuin lukiossa, vaan vastuu niiden etenemisestä on opiskelijalla. Tämä on auttanut voimavarojen sääntelyssä, koska voin tehdä jaksamiseni mukaan enemmän tai vähemmän opintoja.

Tehtävien tekeminen ja luentojen katsominen eivät ole kiinni ajasta tai paikasta, vaan niitä voi suorittaa, kun itselle sopii. Erityisjärjestelynä olen saanut mahdollisuuden osallistua myös avoimen yliopiston opintojaksoille verkossa, jos en pääse tutkinto-opiskelijoiden kanssa paikan päälle oman tai avustajaan liittyvän esteen vuoksi.

Vammainen ei usein saa osallistua

Yliopisto on myös henkiseltä ilmapiiriltään avoimempi kuin lukio. Ensi kertaa elämässäni minun ei ole tarvinnut ajatella, olenko vaivaksi, kun haluan osallistua tapahtumiin. Opiskelijat huomioivat esteettömyyden ja ilmoittivat siitä minulle. Myös avustajani huomioitiin, eikä minua katsottu tapahtumissa kieroon tai kohdeltu eri tavalla kuin muita.

Yllätyin positiivisesti. Liikuntavammaisena olen tottunut siihen, että kaikki pitää varmistaa etukäteen ja että oikeutta osallistua pitää vaatia.

Esimerkiksi lukiossa en päässyt opinto-ohjauksen kursseilla tutustumaan eri korkeakouluihin. Minulle sanottiin, että voin tutustua koulujen nettisivuihin.

Ymmärrän, että kiireiden vuoksi kaikkea ei voi huomioida. Mutta joskus olisin toivonut, että muut hoksaisivat, että minäkin haluan mukaan.

Usein vammaisiin kohdistuva syrjintä ilmenee vihapuheen sijaan välinpitämättömyytena. Moni olettaa, että ”ei hän kuitenkaan pysty tai halua osallistua” – ilman, että kysyy asiasta vammaiselta itseltään.

Vapaaehtoistyö toimi ponnahduslautana

Koronapandemian riehuessa yhä aloin miettiä, miten voisin saada lisää sisältöä neljän seinän sisällä elettyyn Netflix-elämään, kun opiskelija- ja muita tapahtumia ei voitu järjestää.

Suoritin sosiaalityön tutustumisjaksoa seuraamalla kuraattorin työtä peruskoululla. Minulta kysyttiin, olenko miettinyt vapaaehtoistyötä. Kiinnostuin heti, sillä minulla oli tarpeeksi voimavaroja ja aikaa.

Tiesin haluavani auttaa muita kirjoittamalla, joten lähetin hakemuksen nuorille ja nuorille aikuisille suunnatun Sekasin-chatin päivystäjäksi. Auttamisen ohella näin mahdollisuuden kehittää sosiaalityössä tarvittavia vuorovaikutustaitoja ja saada täytettä ansioluettelooni.

Päivystämään on aina mukava tulla, vaikka välillä keskusteluissa nousee raskaita aiheita. Suosittelen vapaaehtoistyötä lämpimästi niille, joilla ei ole työkokemusta.

Jokainen saa olla sellainen kuin on, ja jokaisen panos on yhtä tärkeä. Vamma tai pitkäaikaissairaus ei ole este vapaaehtoistyölle, jos vain on voimia olla muiden tukena.

En ole koskaan chatissa tuonut esille, että käytän pyörätuolia tai että minulla on cp-vamma. Sille ei ole ollut tarvetta, ja se on ihanan vapauttavaa. 

Lue myös: Tiesitkö tämän? 10 syytä, miksi vapaaehtoistyö antaa valtavasti – osa yllättää

Vapaaehtoistyö on etu myös työnhaussa, sillä siinä oppii tärkeitä työelämätaitoja, kuten muiden kuuntelemista ja yhteistyötaitoja. Se myös viestittää työnantajalle, että on valmis antamaan aikaansa muiden hyväksi. Sekasin-chatin ansiosta sain myös nykyisen työpaikkani.

Vapaaehtoistyötä tulisi arvostaa yhtä paljon kuin palkkatyötä. Olen nähnyt vapaaehtoisena ja vapaaehtoisia ohjaavana työntekijänä, kuinka merkityksellistä on, kun joku antaa päivästään aikaa muiden kuuntelemiseen ja tukemiseen. Kohtaaminen vapaaehtoisen kanssa voi olla apua hakevalle päivän ainut kunnioittava ja turvallinen kohtaaminen, joka auttaa jaksamaan seuraavaan päivään.

Ennakkoluuloja ja muita esteitä työnhaussa

Pääsin kiinni työelämään, koska olin ollut aktiivinen Sekasin-chat-päivystäjä ja sain ammattilaisilta hyvät suositukset.

Teen osa-aikaista palkkatyötä SOS-Lapsikylän Apuu-chatissa. Chat on tarkoitettu lapsille, jotka kokevat olonsa turvattomaksi esimerkiksi kiusaamisen tai kotiolojen vuoksi sekä tarvitsevat luotettavan ja turvallisen aikuisen apua.

Voin tehdä työtä kotoa omalta koneeltani. Siksi minun ei ole tarvinnut kertoa vammastani tai pyörätuolista. Voin ensimmäistä kertaa elämässäni olla vain se Martta, joka tykkää esimerkiksi lukemisesta ja ulkoiluista – enkä se Martta, joka istuu pyörätuolissa ja tarvitsee apua arjessaan.

Jos voisin valita, en toisi vammaani esille lainkaan, sillä pyörätuoli ei määritä minua eikä vaikuta siihen, miten minut tulisi kohdata.

Kun olen hakenut muita työpaikkoja, olen kertonut vammasta haastatteluvaiheessa. Minun täytyy tietää, pääseekö työpaikalle sähköpyörätuolilla, sillä aiemmin työnhaku on tyssännyt saavutettavuuteen.

Työnantajilla saattaa olla ennakkoluuloja vammastani. Ehkä he ajattelevat, että avustaja tekee työn puolestani tai olen muita hitaampi, vaikkei se pidä paikkaansa.

Etätyön vuoksi minun ei ole tarvinnut stressata avustajista, kyydeistä ja erityisjärjestelyistä, vaan olen saanut käyttää voimavarani ja potentiaalini töihin.

Uskon, että etätyö ja -opinnot ovat olleet helpotus myös monille pitkäaikaissairaille ja muille vammaisille. Suomi alkaa nyt avautua, mutta toivon, että etätyömahdollisuus säilyy. Kun fyysisistä rajoitteista ei ole tarvinnut huolehtia, olen saanut näyttää, mihin pystyn.

Terveisiä työnantajille: sanojen lisäksi tarvitaan tekoja

Jos vammaisia asiantuntijoita näkyy mediassa, he poikkeuksetta edustavat vammaisten asioita. Edistän mielelläni itsekin vammaisten oikeuksia, mutta parhaiten murran ennakkoluuloja työskentelemällä muiden aiheiden kanssa.

Mitä enemmän näemme esimerkiksi vammaisia opettajia, juristeja, lääkäreitä, psykologeja ja sosiaalityöntekijöitä, sitä enemmän ennakkoluulot karisevat.

Ymmärrän, että vammaisen on keskimääräistä helpompaa päästä työskentelemään vammaisten oikeuksien ja asioiden eteen. Mutta sellaiset työt eivät kiinnosta nyt minua.

Ehkä moni olettaa edelleen, että vähemmistöön kuuluvat haluavat työskennellä vain omaan vähemmistöön liittyvien asioiden parissa. Tällaiset asenteet haittaavat työllistymistä.

Onneksi kuulen nykyään puhetta esimerkiksi anonyymistä rekrytoinnista ja positiivisesta erityiskohtelusta. Uskon, että tällaiset keinot voivat lisätä vammaisten työllistymistä. Jos vammainen ihminen saa mahdollisuuden ja työ muokataan sopivaksi, hän pystyy työskentelemään yhtä hyvin kuin muutkin.

Teot merkitsevät enemmän kuin sanat: jos organisaatio väittää olevansa yhdenvertainen, tulee sen myös toimia niin. Yksi tapa on antaa vammaiselle mahdollisuus kokeilla ja näyttää, mihin hän pystyy, eikä hylätä hakemusta vain vamman vuoksi.

Työ määrittää suomalaisia – moni jää tahtomattaan ulkopuolelle

Kahvipöytäkeskustelu ja ihmisten arvostus pohjautuu Suomessa pitkälti koulutukseen ja työelämään. Kun suomalainen tutustuu uuteen ihmiseen, hän kysyy usein ensimmäisenä tai viimeistään toisena, missä tämä työskentelee tai opiskelee.

Suurimmalle osalle kysymys on ok, mutta työkyvyttömyyseläkkeellä tai muuten työttömänä olevalle työhistorian kysyminen voi olla arka paikka. Koska työnteko on arvossaan Suomessa, tahtomattaan työelämän ulkopuolelle jäänyt voi tuntea, ettei ole yhtä arvokas ihmisenä kuin nettoveronmaksaja.

Netin keskustelupalstoilla saatetaan kutsua pitkäaikaissairaita tai vammaisia ihmisiä yhteiskunnan taakaksi tai loisiksi.

Ei ole ihme, jos tällainen puhe ahdistaa. Usein työn saaminen ei riipu vain osaamisesta ja motivaatiosta, vaan yhteiskunnan henkisestä ja fyysisestä esteellisyydestä. Haluaisin jokaisen muistavan, että moni asia elämässä ei ole kiinni vain omasta asenteesta, vaan siitä, millaiset eväät saa.

Kun seuraavan kerran tutustut uuteen ihmiseen, kysy työn sijaan vaikkapa, mistä toinen on kiinnostunut tai mitä tämä tekee vapaa-ajalla. Uskon, että se on hedelmällisempää ja avaa vastapuolen maailmankuvaa työkeskustelua paremmin.

Suomalaisen yhteiskunnan idea on tarjota jokaiselle mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen ja hyvään elämään – tekeepä sitten töitä nuoruudesta hautaan tai vaikka ei olisi käynyt päivääkään töissä.

Jokaisen ihmisen arvostaminen ja tukeminen kuuluu hyvinvointiyhteiskunnan määritelmään, eikä ihmisarvo ole riippuvainen koulutuksesta tai työhistoriasta. Lisäksi elämässä voi tehdä hyvää muutenkin kuin palkkatyössä.

Niin kuin Charles Dickens sanoo: "Ei kukaan, joka keventää toisen taakkaa, ole maailmassa hyödytön."

Teksti: Martta Sivonen

Lue myös:

Ennakkoluulot vaikeuttavat vammaisten työnhakua – siinä onnistunut Ville kertoo, mitä haluaisi kaikkien ymmärtävän

Jukka Jokiniemi olisi voinut jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle 20-vuotiaana, mutta päätti toisin – pyörittää nyt miljoonan liikevaihdon yritystä

Anni, 30, ei kerro työhakemuksissa, että on pyörätuolissa – kumoaa nyt väärät uskomukset vammaisuudesta