Laura Friman karkasi salaa töistä terapiaan – laukoo nyt suorat sanat monen työyhteisön ongelmasta

Laura Friman on salaillut pahaa oloaan myrkyllisessä työyhteisössä – ja ilahtunut työkaveriensa avoimuudesta. Hänen mielestään työelämässä ei puhuta vieläkään tarpeeksi mielenterveysongelmista.

Let’s face it: valtaosa työpaikkakeskustelusta on joutavaa mössöä. Onko printteri temppuillut muillakin? Konttorilla lätistään viikosta ja vuodesta toiseen lämpimikseen parhaista salaatintäytteistä (lohi ja avokado, nyt kun kysyit).

Tai sitten muutumme teflonpinnotteisiksi vitsikoneiksi, joiden typerät jutut ovat suoraan Instagram-tililtä @vainkeskiluokkajutut (”mikäs outo valoilmiö tuolla taivaalla on tänään, heh heh”).

Eikä siinä mitään. Työnteosta ei tulisi mitään, jos koko ajan kirkuisimme vereslihalla todellisia tuntojamme. Silti työelämän keitaita, helmiä ja aarteita ovat hetket, joina työkavereista paljastuu jotakin oikeasti inhimillistä.

Kun joku kertoo, että ei ole kuolevainen, vaan ennemminkin hajoamispisteessä. Kun joku uskaltaa rikkoa sen kummallisen ja vähän ankean pleksin, jonka työ välillemme virittää. Sen pleksin läpi näemme ja kuulemme toisemme, mutta kuva ei ole kokonainen tai todellinen. 

Ne hetket ovat kultaa ja jäävät elämään mielessä. Siksi muistan niitä viime vuosilta parikin:

1. Paljastus kesken kokouksen

Kerran kollegani kertoi viikkopalaverin yleiset asiat -osiossa, että tekee tällä hetkellä vain kolmea työpäivää viikossa, koska aivot ovat meinanneet sanoa itsensä irti.

”Että älkää sitten ihmetelkö, jos mun pitää mennä välillä käytävään vain hengittämään”, hän tiedotti.

Kollega vaikutti rennolta, mutta luulen, että häntä jännitti. Henkisen kiikkeryytensä tunnustamisen työyhteisössä on vaikeaa, vaikka kuinka eläisimme mukamas modernissa, avoimessa ja sallivassa kulttuurissa.

Oikeasti jokainen on kauhuissaan, että potkut tai vähintään jonkinlainen musta lista seuraa, jos kehtaan kertoa olevani näin seko.

Se, että yksi kertoi tarvitsevansa hengittelyhetkiä käytävässä, huojensi muitakin kuin kertojaa. Ainakin minun henkeni alkoi kulkea saman tien sata kertaa helpommin.

Olen varma, etten ollut ainoa. Melkein tunsin, miten koko neukkarin hartiat laskeutuivat ja jokainen kuiskasi mielessään ”kiitos”. (Ääneen kukaan ei sanonut muuta kuin ”mhmhmhmm”. Joku raja sentään.)

Lue myös: Onko työkaverisi ankeuttaja tai juoruilija? Katso 7 selitystä työpaikan myrkylliselle ilmapiirille

2. Oikeasti aito vastaus kuulumisten kyselyyn

Toisella kertaa kysyin puolitutulta freelancerilta pakollisen mitä kuuluu -kysymyksen, kun törmäsimme työpaikan käytävällä. Kollega on tunnettu loputtoman myönteisenä ja dynaamisena.

”Ihan vitun ahdistavaa”, hän puuskahti. ”Aloitin mielialalääkityksen, ja kaikki on aika hirveetä, vaikka rakastan työtäni ja kaikkea.”

Tämä on paras puolitutun mitä kuuluu -vastaus, jonka olen koskaan kuullut. Riemastuin.

”Sama!” melkein huusin. Ilman koronaa olisimme saman tien kapsahtaneet toistemme kaulaan.

Ahdistuksesta huolimatta hehkuimme yhtäkkiä molemmat. Pleksissä oli roima, suunnattoman kaunis särö.

Lue myös: Puristaako ahdistus rintaa? Taustalla voi olla yleinen häiriö – 4 keinoa ehkäistä sairaus

Eikö mielenterveydestä jauheta jo tarpeeksi?

Elämme näennäisavointa aikaa, jona on helppo kuitata, että eikös näistä mielenterveysjutuista puhuta jo aika paljon. Puhutaan, mutta ulkokehältä tai jälkikäteen, turvalliselta etäisyydeltä.

Kukaan ei sano, että nyt on tilanne päällä. Eikä varsinkaan, että tämä tilanne voi olla on/off-päällä koko loppuelämän – vaikka sillä tavoin jokaisen mielenterveys pelaa.

Eikä kyse ole marginaalisista vaivoista: vähintään joka viides suomalainen kokee vuoden aikana mielenterveyden häiriöitä, ja joka viides sairastuu elämänsä aikana masennukseen.

Ei ole pakko avautua – mutta kiitos teille, jotka niin teette

Kenelläkään ei ole velvollisuutta avata työpaikalla henkisiä haasteitaan. Niin paskaa kuin se onkin, ei ole perusteetonta pelätä, että mielenterveyongelmilla on vieläkin stigma, josta voi olla haittaa työelämässä.

Mutta te, jotka otatte riskin: teette mittaamattoman arvokasta työtä. Usein seurauksena on ketjureaktio – joskus yksikin lause voi avata työyhteisössä jättimäisen lukon.

Tehtävää riittää yhä. Olen työskennellyt työpaikassa, jonka kova kulttuuri viesti sanattomasti, mutta superselkeästi, että hulluille ei täällä ole sijaa.

Kävin Kelan tukemassa psykoterapiassa kahdesti viikossa lounastauolla enkä kertonut kenellekään. Juoksin vastaanotolle ja takaisin. Sain moitteita venyneistä ruokatunneistani, vaikka opettelin kikkailemaan työajanseurantalaitteen kanssa.

Salailu vei voimavaroja ja motivaatiota niin, että työn jälkikin kärsi. En varmasti ole ainoa, jolle on käynyt näin.

Lue myös: Hyvä työilmapiiri vaatii hyvää johtamista – tämä lannistava tapa voi myrkyttää työyhteisön

Terapia ei uhkaa ketään

Väitän, että psyykkisistä ja psykosomaattisista syistä johtuvat sairauspoissaolot vähenevät selvästi, kun pulmiaan ei tarvitse piilotella. (Mielenterveyden häiriöt ovat olleet suurin sairauspoissaolojen syy jo vuodesta 2018 asti.)

Tiedät ehkä pomotyypin, joka pitää alaisen terapiaa tai työnohjausta riskaabelina touhuna. Ties mitä siellä puhutaan juuri minusta ja yhteisöstämme!

Hän muistuttaa arkkityyppiä äidistä, jota lapsen terapia uhkaa, koska se triggeröi syyllisyyttä ja epäilyksen siitä, ettei onnistunutkaan täydellisesti hommassaan.

”Sinne mennään etsimään syyllisiä!” tämä tyyppi huutaa jo valmiiksi katkerana.

Ei mennä, vaan etsimään ratkaisuja. Homma ei lähde käsistä, vaan sen saa paremmin haltuun. Vain tyhmä luulee muuta.

Lue myös:

”Paniikkikohtaus töissä jätti kamalan trauman” – Laura Friman murskaa yleiset harhaluulot jännittämisestä

Laura Friman paljastaa hirveimmät puolensa työkaverina – testaa, kuinka paljon sinä ärsytät työyhteisöäsi

Jenni, 36, luuli, että lomaltapaluu väsytti – kyseessä olikin masennus: ”Ajattelin, että minähän olen iloinen”

Kun burnout iskee – Maria, 34, kertoo, millaista on elää keskellä työuupumusta: ”Lääkärikin sanoi, että pitäisi vaihtaa työpaikkaa”