Kun Lauri menetti työnsä, ensin hävetti – sanoo nyt suorat sanat työssäkäyville: ”Työtön ei ole tilastomerkintä”

Lama-aikana kasvanut Lauri Vaisto joutui työttömäksi kolmekymppisenä. Uusi identiteetti oli sokki, mutta lopulta häpeä johti tärkeisiin oivalluksiin. Nyt Duunitorin työnantajakuvakonsulttina työskentelevä Vaisto haluaisi muuttaa suomalaisten tavan suhtautua työttömyyteen.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran 5.5.2020. Julkaisemme uudelleen suosituimpia artikkeleita.

Toukokuussa 2016 opin, mitä eroa on tilastollisella ja omakohtaisella työttömyydellä. Vuosien aikana läpikäydyistä yt-kierroksista nämä olivat lopulta ne, joiden neuvottelutuloksena siirryin monen kollegan tavoin työmarkkinoilla uuden luokituksen alle.

Arki muuttui radikaalisti. Raportointi liiketoimintajohdolle vaihtui työttömyyskassan lomakkeiden täyttelyyn. Työmatkojen hyötyliikunta maauimalaan. Yhtäkkiä aikaa tuntui olevan lähes rajattomasti, mutta samalla pään sisällä oli jatkuva stressi uuden työn löytämisestä.

Olen palannut näihin ensimmäisiin viikkoihin korona-aikana, kun olen seurannut talouden kehitystä Suomessa ja maailmalla. 

Suuri osa taloudesta on äkillisesti pysäytetty. Koronapandemian takia on jo parin ensimmäisen kuukauden aikana irtisanottu tai lomautettu yli 300 000 suomalaista. Kun lasketaan mukaan ennen koronakriisiä lomautetut tai irtisanotut, luku nousee yli puoleen miljoonaan. Se tarkoittaa joka kymmenettä suomalaista.

Työttömyys oli tabu jo lamavuosina

Julkisessa keskustelussa koronakriisiä on verrattu 1990-luvun lamaan. Ei niinkään siksi, että nykytilanne olisi syntynyt samalla tapaa. Moni haluaa muistuttaa, miten kriisiä hoidettiin ja mitä siitä pitäisi oppia.

Kun työttömyys silloin räjähti Suomessa käsiin, olin turhan pieni ymmärtämään, mitä se merkitsi. Lisäksi oma perheeni oli onnekas, sillä vanhempani saivat pitää työnsä läpi laman. Työttömyyttä oli vaikea hahmottaa, kun se ei osunut lähelle.

Oma kokemukseni synkästä ajasta jäi verrattain kevyeksi. Välitunneilla toistelimme uutisista kuultuja fraaseja markan kellumisesta ja roskapankeista. Konkreettisin muisto laihoista vuosista syntyi, kun kaikkia oppilaita pyydettiin keräämään syksyllä puolukoita ja tuomaan ne koulun keittiölle säilöttäviksi.

Todennäköisesti työttömäksi jäi useampi koulukaverieni vanhemmista. Työttömyydestä kuitenkin puhuttiin koulussa yhtä etäisesti kuin devalvaatiosta tai valtionvelasta – ei koskaan henkilökohtaisella tasolla.

Ehkä työttömäksi jääneet häpesivät kertoa asiasta lapsilleen. Tai ehkä lapset häpesivät kertoa kavereilleen. Ehkä kukaan ei vain osannut ottaa asiaa puheeksi.

Työttömyydestä puhuminen on välillä vaikeaa, koska se kuvaa sananakin jotain abstraktia ja jotain, mitä ei ole. Työtön on vähän kuin nimetön, muodoton, merkityksetön. Työttömyyttä ei voi piirtää tai muotoilla muovailuvahasta. Sen voi kokea omakohtaisesti tai myötäelämällä läheisen työttömyyttä.

Häpeän alta löytyi merkitys

Muistan puhuneeni työttömäksi jääneiden tuttujen kanssa ennen kuin työn menetys osui omalle kohdalle. Usein aistin muiden kertomuksissa enemmän tai vähemmän häpeän tunnetta.

Tunsin myös itse irtisanomisen jälkeen häpeää – ainakin hetken aikaa. Kun aloin tarkastella tunteitani, oivalsin yllättäviä asioita.

Suomen kaltaisissa vauraissa maissa työ on monelle paljon muutakin kuin vain tapa ansaita elantonsa. Monelle meistä työ on kanava ilmaista itseään tai mahdollisuus luoda jotain merkittävää – jotain, mistä on iloa muillekin. Työ tarkoittaa merkitystä, työyhteisö tyydyttää sosiaalisia tarpeita ja työnantajan arvot antavat parhaassa tapauksessa suunnan omille ponnisteluille.

Kun aloin miettiä, mitä oikeastaan häpeän, koko tunne kääntyi ylösalaisin. Häpeä ei ehkä ollutkaan häpeää, vaan käsittelin sitä, että ylpeyden aihe oli poissa. Vielä hetki sitten olin voinut ylpeänä kertoa olevani paikassa X tekemässä työtä Y, jolla on merkitystä Z. Kun se katoaa, ei ole ihme, jos tuntuu mitättömältä tai merkityksettömältä. Mitään hävettävää siinä ei kuitenkaan ole.

Ihmisen persoona, osaaminen ja kyvyt eivät ole sama asia kuin työpaikka. Niistä voi ammentaa työsuhteessa, mutta työsuhteen päättyminen ei poista niitä.

Päätin lopulta itse olla avoin työttömyydestäni. Kirjoitin irtisanomisestani LinkedIniin. Halusin sillä purkaa hiljaisuutta aiheen ympärillä ja tarjota vertaistukea niille, jotka ovat samassa tilanteessa.

Tarkista suhtautumisesi työttömään

Yrittäjyyden arvostus on noussut Suomessa 2000-luvulla. Konkurssi on luonnollinen osa yrityksen elinkaarta, mutta siihenkin on meillä liittynyt häpeän stigma. Konkurssihäpeästä on pikku hiljaa pyristelty eroon, ja startup-maailmassa konkursseja vaalitaan arvokkaina mahdollisuuksina oppia. Työttömyyskin voi olla sellainen.

Meille tekisi hyvää unohtaa niin yksilöinä kuin yhteiskuntana häpeän leima ja nähdä työtön osaamisensa kautta, ei tilastomerkintänä. Meistä jokaisella on jotain annettavaa. Tällä hetkellä työtön hakee vain paikkaa, jossa osaaminen tulisi parhaaseen käyttöön.

Työttömäksi jääminen on henkilökohtainen kokemus, enkä voi antaa siihen muita neuvoja kuin kannustaa näkemään mahdollisen häpeän läpi. Meille työssäkäyville haluan sanoa suorat sanat: ei aiheuteta turhaa häpeää kenellekään.

Lue myös:

Inka sai kahdet potkut peräkkäin – kertoo nyt, miltä irtisanominen tuntuu

Ida, 28, irtisanottiin ilman ennakkovaroitusta – ”Näin heti, että tulossa on jotain helvetin ikävää”

Miiru Vehkala häpesi työttömyyttä niin, ettei kehdannut edes viedä roskia virka-aikaan – ”Ennen ajattelin, että kyllä hakevalle töitä löytyy”

Syrjimistä, ihmettelyä ja häpeää – tällaista kohtelua työttömänä oikeasti saa

Yli 200 suomalaista kertoi tarinansa työttömyydestä – kokemukset pysäyttävät: ”Nielen itkuni pankkiautomaatilla ja naurahdan”