Johanna, 29, kritisoi kovin sanoin opiskelijoiden koronarajoituksia – ”Opiskeluaikani on ollut silkkaa painajaista”

Millaista on ollut opiskella korkeakoulussa korona-aikana? Kuinka etäopiskelu on vaikuttanut opiskelijoiden mielialaan ja mielenterveyteen? Opiskelija Johanna Rita kokoaa aiheesta kirjaa – ja pelkää itse katkeroituvansa etäopiskelun vuoksi.

Henkistä kidutusta.

Niin rajuilla sanoilla tamperelainen Johanna Rita, 29, kuvailee korona-ajan etäopintojaan.

Sosiaalisten kontaktien vähentäminen minimiin on ollut rankkaa kaikille, mutta Ritan mielestä etenkin etäoppiminen on vaatinut korkeakouluopiskelijoilta aivan liikaa. Heidät on hänen mielestään unohdettu julkisessa keskustelussa – tai korkeintaan lokeroitu opiskelijat pelkkää biletystä ja baareissa notkumista vaativaksi ryhmäksi.

”Ihmisillä ei ole minkäänlaista kykyä asettua toisen asemaan. Se saa minut sanattomaksi ja raivon partaalle”, Rita tiivistää.

Pahinta on baarirajoitusten sijaan ollut toivottomuus omasta tulevaisuudesta – sekä turtumus, joka on vallannut mielen. Sellaiset kokemukset ovat toistuneet kaikkien useimmin Johanna Ritan kuulemissa tarinoissa.

Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa opiskelijoiden korona-ajan kokemukuksista. Melkein elämää -työnimeä Instagramissa kantavaa projektia on kasassa 62 opiskelijan kertomukset. Niistä Rita alkaa nyt koostaa kirjaa, joka julkaistaan ensi keväänä – omakustanteena, jos kustantajaa ei ennen sitä löydy.

Mutta nyt on aika antaa Johanna Ritalle se ääni, jota hän peräänkuuluttaa opiskelijoille. Annetaan hänen itsensä kertoa, millaista opiskelu on ollut etäaikana.

”Pelottaa, tulenko olemaan tästä katkera loppuelämäni”

"Opiskelen Tampereen ammattikorkeakoulussa yrittäjyyden ja tiiminjohtamisen tradenomiksi. Aloitin nyt opinnoissani kolmannen vuoden, eli ehdin opiskella tavallisesti reilu puoli vuotta ennen koronaa.

Maaliskuusta 2020 lähtien opinnot olivat pitkälti etänä tähän syksyyn saakka. Viime vuoden syksyllä saimme olla hyvin rajoitetusti koululla, mutta loppuvuodesta siirryttiin taas kokonaan etäopiskeluun. Se jatkui koko viime kevään.

Opiskelu on ollut kammottavaa ja yksinäistä. Olen sosiaalinen ihminen, ja on ollut kamalaa, kun ei pääse koululle eikä opiskelemaan muiden kanssa, eikä saa kunnollista lähiopetusta. Sen sijaan on pitänyt tuijottaa niitä opiskelukavereita tietokoneen ruudulta kahdeksan tuntia päivässä – yksin kotona.

Koulusta on kyllä kannustettu järjestämään itse pieniä opintopiirejä tai käymään vaikka lenkillä yhdessä opiskelukavereiden kanssa. Mutta ei se ole sama asia. Vuosikurssillani on 18 ihmistä ja kaikki asuvat eri puolilla kaupunkia. Se vaatii hirveästi ylimääräistä energiaa, kun voimat ovat jo lopussa koneella istumisesta.

On henkistä kidutusta, että et saisi nähdä ketään ihmisiä ja pitäisi pysyä vain kotona.

Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa etäopiskelusta. Tuntuu, että tämä aika on mennyt käytännössä aivan hukkaan. En ole saanut tästä mitään irti, vaikka olen yrittänyt.

Kampuksellani on vain vajaat 200 opiskelijaa, ja meillä oli ennen tiivis yhteisö – pidettiin toisistamme huolta. Sitten se hajosi täysin. Kuka jaksaa osallistua johonkin Zoom-kahvitteluun tai Zoom-afterworkiin, kun on jo koko päivän ollut tietokoneella?

Sanalla sanoen on henkistä kidutusta, että et saisi nähdä ketään ihmisiä ja pitäisi vain pysyä kotona – ja siihen päälle se järkyttävä syyllistäminen, jota opiskelijat saivat osakseen julkisessa keskustelussa ja keskustelupalstoilla. Meitä on pidetty turhasta valittavina.

Oma persoona alkaa muuttua, ja keskittymiskyky on mennyttä

Opiskelijana olen muuttunut tämän ajan myötä paljon.

Pidän tosi paljon opinnoistani ja tämä on minun juttuni, mutta viime keväänä lintsailin kaikesta, eikä minua kiinnostanut opiskelu pätkän vertaa. Jaksoin olla Teamsissa puoli tuntia koulupäivänä, mutta sitten lähdin menemään ja tein vain kaikkea muuta. Onneksi minulla on ihana opettaja ja luokkakaverit, jotka ymmärsivät, ja sain sitä anteeksi.

Huomaan myös, että keskittymiskykyni on nykyään tosi huono. En jaksa keskittyä vain yhteen asiaan, enkä kuunnella muita. Lisäksi koen muuttuneeni ihmisenä.

Olen aina ollut tosi positiivinen – en lannistu turhasta, vaan keksin aina uusia ratkaisuja. Mutta kun koko ajan vedetään mattoa jalkojen alta, kuten tämän pandemian aikana, niin johonkin se loppuu. En uskalla olla enää samalla tavalla positiivinen ihminen.

Oma persoona alkaa muuttua, vaikka kuinka yrittäisi pitää iloa yllä.

Minulle oli unelmieni täyttymys päästä tänne opiskelemaan. Nyt kuitenkin pelottaa, tulenko olemaan näistä opiskeluajoista katkera loppuelämäni?

Olen ollut iloinen ja rempseä ihminen, ja päässyt yleensä yli kaikista pettymyksistä. Nyt pelottaa, että en pääse tästä yli.

Pelkään, että en halua puhua opiskeluajoistani, koska ne ovat olleet silkkaa painajaista. En myöskään halua kuulla kavereiden kertomuksia omista opiskeluistaan – en halua tietää, millaista tämä olisi voinut olla.

Idea kirjasta syntyi sattumalta

Viime syksynä pelastukseni oli se, että olin uusien opiskelijoiden tuutorina. Se oli erittäin hyvä pakokeino. Meillä oli hyvä ryhmä tuutoreita, ja olimme kaikki sydämellä mukana. Keksimme omia illanviettoja jos isompia fuksitapaamisia peruuntui ja halusimme, että kaikki tutustuvat toisiinsa.

Silloin tuli olo, että olen tärkeä – joku ihminen tarvitsi minua ja kysyi apua ja neuvoja. Oli ihanaa nähdä se riemu, kun heille järjestettiin jotakin. Rakastan olla ihmisten kanssa tekemisissä ja kun oli kymmeniä ihmisiä, joiden elämään pääsi vaikuttamaan, se auttoi korona-ahdistukseen.

Viime helmikuussa oma pää alkoi taas mennä jumiin. Tuntui, että tämä ei lopu ikinä ja ajattelin, että jos minustakin – normaalisti iloisesta ihmisestä – tuntuu näin pahalta, niin miten he voivat, joilla on ennestäänkin ollut vaikeaa?

Heitin parille kaverille ilmoille ajatuksen, että tästä pitäisi kirjoittaa kirja – siitä, kuinka huonosti korkeakouluopiskelijoita kohdellaan ja kuinka huonosti meillä menee. Minua kannustettiin ja koska olin niin raivon partaalla tästä kaikesta, päätin ryhtyä toimeen.

Monet ovat ajautuneet käyttämään päihteitä, on hukutettu kaikkea pahaa oloa ja stressiä niihin.

Kirjaan kokoamissani tarinoissa korostuu tunne toivottomuudesta. Moni on masentunut niin pahasti, että on joutunut jäämään sairauslomalle. Sellaiset tarinat, joissa ihminen on jo aiemmin parantunut masennuksesta ja löytänyt elämään iloa opiskelupaikan myötä, ovat sydäntäsärkeviä. Kun kaikki on mennyt kiinni, on se työ kadonnut ja on pudottu vielä yhtä kerrosta alemmas pohjalle.

Monet ovat myös ajautuneet käyttämään päihteitä, on hukutettu kaikkea pahaa oloa ja stressiä niihin. Tai on saattanut laueta syömishäiriö, kun on ollut pakko löytää jotakin, mitä elämässään voisi kontrolloida. Tai sitten perheellisten on täytynyt yrittää kirjoittaa yhdellä kädellä esseetä ja viihdyttää toisella taaperoa – se on aikamoista kaaosta.

”Olemme unohdettu porukka”

Kaikissa minulle lähetetyissä tarinoissa korostuu turtumus. Opiskelijat eivät vain ole jaksaneet enää taistella. Olemme turtuneet ja tyytyneet kohtaloomme. Emme vain enää jaksa – olemme joko sairauslomalla tai sitten yritämme roikkua mukana. Kun on niin monta kertaa lyöty lyötyä ja kiristetty uudelleen rajoituksia, muuttuu välinpitämättömäksi.

Toinen yleinen tunne on näköalattomuus. Opiskelijat eivät uskalla ajatella tulevaisuutta, kun he eivät koe saavansa tarpeeksi hyviä eväitä ammattia varten. Miten voi tulla hyväksi lääkäriksi, jos ei pääse itse tekemään mitään käytännössä vaan katsoo, kun opettaja tekee Zoomissa?

Uskon, että se toivottomuus ja turtumus ovat syitä siihen, ettei opiskelijoiden ongelmista ole puhuttu niin paljon, kuin esimerkiksi kulttuuri- tai ravintola-alan. Olemme unohdettu porukka.

Ravintola- ja tapahtuma-alan ihmiset metelöivät paljon ja se on hyvä, mutta opiskelijat ovat loppujen lopuksi aika hiljaa. Ei meillä ole ollut mitään mielenosoitusta tai kapinointia. Ei meitä oikein noteerata.

Olen tosi vihainen korkeakouluille siitä, että kaikki vastuu opinnoista vieritetään opiskelijoille. Sanotaan, että järjestäkää lukupiirejä ja ottakaa itse asioista selvää. Sitten annetaan kirjalliset tehtävät ja esseet tehtäväksi ja muu jätetään meidän vastuullemme. Minulla on mennyt luotto korkeakouluihin – miten he voivat sanoa olevansa opiskelijan puolella?

Miten opiskelijoiden hätä vaikuttaa yhteiskuntaan?

Se saa minut sanattomaksi, jos joku ajattelee, että valitamme huvikseen tai haluamme vain bilettää. Tai jos joku kokee, että olemme laiskoja tai emme sovi korkeakouluopiskelijoiksi, koska emme pysty elämään puoltatoista vuotta eristyksessä.

Yhteiskunnan pitäisi panostaa nimenomaan opiskelijoihin ja heidän jaksamiseensa. Me tulemme vaikuttamaan suuresti tulevaisuuden yhteiskuntaan. En pysty käsittämään, miten voidaan olla näkemättä tämän ongelman vaikutuksia.

Saisi lähteä ulkomaille tai baariin, mutta ei mennä kouluun. Koulu tuntuu olevan se kaikista vaarallisin paikka.

Ravintolat ovat saaneet olla välillä auki, tapahtumia on saanut välillä järjestää, ja muut kouluasteet ovat saaneet ainakin välillä olla koulussa. Tiedän paljon yliopistossa opiskelevia ihmisiä, jotka eivät ole päässeet astumaan jalallaankaan kampukselle.

Minä tulen onneksi valmistumaan ajallani, jouluna 2022. Olisin kuitenkin saanut opinnoista niin paljon enemmän irti lähiopetuksessa. Nyt on viety puolitoista vuotta erilaisia mahdollisuuksia pois. Olen lähtenyt tähän kouluun, koska haluan olla tulevaisuudessa yrittäjä, ja sitä en silti ole mihinkään hylännyt.

Mutta haluaisin vain tietää, miksi monet korkeakoulut pitävät yhä ovensa säpissä. Mikä on se syy? Saisi lähteä vaikka ulkomaille tai baariin, mutta ei mennä kouluun.

Koulu tuntuu olevan se kaikista vaarallisin paikka."

Lue myös:

Masennus ei aina näy ulospäin – Maisaa, 26, kehuttiin positiivisuudesta, vaikka jo suihkussa käyminen otti voimille

Puristaako ahdistus rintaa? Taustalla voi olla yleinen häiriö – 4 keinoa ehkäistä sairaus

Jenni, 36, luuli, että lomaltapaluu väsytti – kyseessä olikin masennus: ”Ajattelin, että minähän olen iloinen”

Ahdistaako arki? Saatat kärsiä boreoutista – lue, mistä on kyse