Laura Friman ajatteli, että asuntosijoittaminen on fiksu siirto. Toisin kävi, sillä asuntokauppoja seurasi kallis katastrofi. Sijoitusasunto oli virhe.
Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran 28.5.2021.
Jos saisin euron joka kerta, kun joku väittää sijoitusasuntoa hyväksi tavaksi vaurastua, en joutuisi kyttäämään, koska Lidlistä saisi urheilurintsikoita halvalla.
Sen sijaan kun edes ajattelen konseptia nimeltä sijoitusasunto, menetän joka kerta laskennallisesti noin euron, tai ehkä kymmenen.
Minulla nimittäin on ”sijoitusasunto”, josta en voi puhua sijoituksena ilman lainausmerkkejä. Sen sijaan voisin käyttää esimerkiksi termiä katastrofi. Ei tarvetta lainausmerkeille. Toisaalta, kuten eräs ystäväni pontevasti summasi: ”Sijoitus se on paskakin sijoitus!”
Miten paska sijoitukseni sitten on? Todella, todella paska.
Lähdetään siitä, että ostin sen näkemättä. Hyvä on, se ei luultavasti ole etevän sijoittajan merkki. Minun oli kuitenkin pakko toimia sukkelasti: tilava yksiö oli edullinen ja sijaitsi suositussa, vääjäämättä gentrifikoituvassa osassa Helsingin itäistä kantakaupunkia.
Reagoin tunteella, kuten asuntoasioissa on tapana: tihrustin Oikotien kuvista savunsinisiä lautalattioita, leveitä ikkunalautoja ja jylhää porraskäytävää. Ooh, miten kaunista!
Tietenkin luin myös tylsää pikkupränttiä: ei remontteja suunnitteilla, putket tehty 1970-luvulla. Elän siinä harhassa, että 1990-luku oli eilen, eli 1970-lukukin noin toissapäivänä. Ei kuulostanut järin pahalta.
Pahaenteinen lippulappunen
Ostin asunnon, skoolasin myyjän kanssa ja hankin vuokralaisen. Sitten alkoi tapahtua.
”Postiluukusta tuli joku ilmoitus”, vuokralainen ilmoitti rennosti muutamaa kuukautta myöhemmin.
”Joku ilmoitus” tiedotti minulle, että yhtiössä kaavailtiin remonttia. Eikä mitä tahansa remppaa, vaan valtavaa remonttia. Listaus sisälsi kaikki tuntemani rakennustermit: sähköt, vedet, ilmastoinnit, putket, netit ja vielä muutaman sanan, joita en ollut koskaan kuullut.
Remontti maksaisi lähes 3 000 euroa. Puhahdin. Hieman tyyristä, mutta kerrankos tuon summan jostain riipii kokoon.
"Ei kolmea tonnia. Kolme tonnia neliöltä", kauhistunut puolisoni karjaisi lippulappusen äärellä.
Ahaa! 36 kertaa 2 700 on… No, lähes 100 000 euroa, eli puolet siitä, mitä olin maksanut asunnosta.
Tervetuloa kauhujen yhtiökokoukseen!
Tervetuloa ylimääräiseen yhtiökokoukseen keskustelemaan lisää tulevasta remontista!
Olen nelikymppinen, mutta miellän yhtiökokoukset "aikuisten jutuksi". Siksi otin astetta itseäni skarpimman poikaystäväni mukaan kokoukseen. Tämä oli riskaabelia, sillä olimme vasta alkaneet seurustella. Nämä olivat ehkä kuudennet treffimme. (Kuka idiootti vie uuden kumppaninsa yhtiökokoukseen?)
Pakkauduimme ammattioppilaitoksen auditorioon keskiviikkoiltana. Olin tietoinen siitä, että yhtiökokoukset osaavat olla värikkäitä elämyksiä, mutta seuraavat tunnit olivat absurdimpaa puskafarssia kuin yksikään käsikirjoittaja osaisi visioida.
Viimeistään tuona iltana kävi selväksi, että olin ostanut asunnon kenties Helsingin huonoimmin ylläpidetystä taloyhtiöstä. Vettä tuli katosta, lattiasta ja seinistä. Asukkaat olivat rakentaneet koteihinsa vessoja ja suihkuja miten sattui. Hormit olivat huolestuttavan huonossa kunnossa. Kauhistuttava kokonaiskuva tuli yllätyksenä monelle muullekin.
Railakassa humalassa ollut lippispää poistui saman tien paikalta huudettuaan ovelta ”peace”. Hänen yhtä sekava toverinsa tiedusteli ilman puheenvuoroa, että meille myytiin remontissa sikaa säkissä: ”Onko se fair?”
Siististi kammattu "Susanna" ei ollut "valmis tekemään tämän tasoista investointia" ja piti tilannetta "enemmän kuin pahoiteltavana". Kuollutta siskoaan edustanut asehullu militaristi taas esitti psykedeelisiä kysymyksiä. Salillinen ihmisiä solvasi toisiaan ja kiukutteli kilpaa kolme tuntia putkeen.
Katkera isännöitsijä valitsi taktiikakseen siilipuolustuksen ja sätti osakkaita avoimesti. Jossain kohtaa hän huusi: ”Suut kiinni siellä!”
”Anteeksi”, kuiskasin uudelle mielitietylleni paniikissa tunnin kieppeillä.
”Sua vaivaa jokin!!!” kirjoitin kahden tunnin kohdalla paperille ja työnsin sen hänen eteensä.
”Ei, mä olen vain niin pahoillani sun puolesta”, poikaystävä kuiskasi korvaani vilpittömän kauhistuneena.
Varsinainen yhtiökokous järjestettiin kahta viikkoa myöhemmin. En ollut enää paikalla. Kaiken kattavan remontin kuluarviosta riehaantunut osakassiipi oli, mutta vastalauseet jyrättiin.
Asunto ei maksa itseään pois
Nyt megaremontti on ohi. Maksan yksiöstäni 570 euron vastiketta, ja lainanlyhennys on 720 euroa kuussa. Yhteensä luukku maksaa siis minulle 1 290 euroa kuussa.
Vuokralainen maksaa minulle 880 euron vuokraa, jonka tuotosta menee 30 prosenttia veroa. En halua edes laskea, miten paljon käteeni jää sen jälkeen.
Asunto ei siis ”maksa itse itseään pois”, kuten potentiaalisille asuntosijoittajille usein optimistisesti muotoillaan. Minä maksan.
Mitä tästä opimme? Ruotsin tie, eli posketon asuntolaina, jota ei ole tarkoitustakaan maksaa elinaikana pois, on alkanut tuntua rationaalisemmalta ja turvallisemmalta tavalta käyttää rahojaan.
Vielä paremmalta kuulostaa muun Euroopan tie, eli kintaalla viittaaminen koko omistusasumiselle. Vuokralla hautaan saakka. Ei yllätyksiä, ei vastuuta, ei huolia. Ja ennen kaikkea: ei yhtäkään yhtiökokousta.
Lue myös:
Kun Laura Friman kysyi ystäviensä palkoista, seurasi katastrofi – rahasta on silti puhuttava
Laura Friman
Lisää kirjoittajastaJaa artikkeli:
Jaa Facebookissa
Twiittaa
Jaa LinkedInissa
Sähköposti
Uutiskirje
Tietopaketti yrittäjäksi aikovalle
